Lähde 10

Sivu 2

Lähde on vanhaa ruotsia. Se vaikuttaa puheelta tai kirjeeltä. Tässä tekstissä kerrotaan, että valtiopäivät ovat hyväksyneet hallitusmuodon ja joku on siirretty yksityiselämään. Hän kertoo matkustavansa pian ulkomaille saamaan takaisin terveytensä.

Hän kertoo ilonsa siitä, että on saanut työskennellä maansa hyväksi sekä kiittää Suomen kansaa luottamuksesta ja kaitselmusta (Jumalaa/kohtaloa) siitä, että on saanut olla mukana voittamassa vaikeuksia. Tekstissä puhutaan Suomen itsenäisyydestä, vaarojen jäämisestä taakse ja uusien vaarojen häämöttämisestä edessä.

Tekstissä kerrotaan, että kirjoittaja on kutsuttu toteuttamaan eräs tehtävä Suomen historiassa ja puhutaan seuraavaksi “vapaussodan voitosta”. Kirjoittaja on huolissaan siitä, että Suomen itsenäisyys ei ole lujalla perustalla, vapaussodan voitto ei ole lopullinen ja on ratkaisemattomia ulkopoliittisia kysymyksiä sekä talouselämän ongelmia.

Tekstin perusteella sitä voi pitää Carl Gustaf Mannerheimin kirjoittamana, koska hänet kutsuttiin Suomen sisällissotaan (kevät 1918) johtamaan “valkoisten”, eli porvarillisten sotilasjoukkoja “punaisia” eli vasemmistolaisia vastaan. Valkoisen puolen taistelijat olivat etupäässä maanomistajia, kauppiaita ja pidemmälle opiskellutta väkeä. Punaiset taas olivat etupäässä tehdastyöläisiä ja maatalouden työväkeä. Suomen sisällissotaa kutsuttiin valkoisella puolella myös “vapaussodaksi”, koska valkoiset ajattelivat häätävänsä Suomesta venäläiset, jotka auttoivat sisällissodassa punaisia. Mannerheim toimi Suomen valtionhoitajana sisällissodan voittamisen jälkeen, mutta hän hävisi eduskunnan äänestyksen presidentistä kesällä 1919 K.J. Ståhlbergille. Mannerheim ei onnistunut saamaan eri puolueiden tukea taakseen, sillä verisen sisällissodan jälkeen ja kuninkaanvaltaa kannatettuaan hänen ei nähty sopivan koko kansan presidentiksi, vaikka Mannerheim ei itse ollut puolueisiin sitoutunut.

Koska tekstissä puhutaan siitä, että valtiomuoto on hyväksytty ja hänet on siirretty yksityiselämään, on lähde ajoitettavissa vuoden 1919 loppupuoliskolle.

Lähteen loppu viittaa siihen, että itänaapuri (tuolloin Neuvosto-Venäjä) oli edelleen Suomen itsenäisyydelle uhka, “punaiset” olivat uhka ja lisäksi Suomella oli taloudellisia ongelmia itsenäistyttyään. Lähde siis ajaa itsenäistyneen Suomen, erityisesti vapaussodassa “valkoisten” puolella taistelleiden ihmisten näkemyksiä ja arvoja C.G. Mannerheimin äänellä. Millaista tekstiä voisi kuvitella “punaisten” puolen edustajien kirjoittavan samaan aikaan?

Taustatietoa: Lähde on Mannerheim-suvun kokoelmasta vuosilta 1843–1941 Gustaf Mannerheimin arkistosta vuosilta 1900–1941.

Koko lähde:

Lähde on 1900-luvun alun ruotsia ja saattaa olla luonnostelma puheeksi tai kirje, joka on osoitettu C.G. Mannerheimilta kokoomuspuolueeseen kuuluneille herroille. Hän kertoo, että he ovat vierailleet Mannerheimin luona ja tukeneet häntä valtionhoitajan tehtävässään (sivu 1). Mannerheim johti Suomen sisällissodassa keväällä 1918 voittaneita “valkoisia” jonka taistelijat olivat etupäässä maanomistajia, kauppiaita ja pidemmälle opiskellutta väkeä, ja toimi sen jälkeen valtionhoitajana ennen kuin hävisi eduskunnan äänestyksen presidentistä K. J. Ståhlbergille kesällä 1919. Mannerheim ei onnistunut saamaan eri puolueiden tukea taakseen, sillä verisen sisällissodan jälkeen ja kuninkaanvaltaa kannatettuaan hänen ei nähty sopivan koko kansan presidentiksi, vaikka Mannerheim ei itse ollut puolueisiin sitoutunut.

Tässä tekstissä Mannerheim kertoo juuri vetäytyneensä (sivu 1) tai tulleensa siirretyksi (sivu 2) yksityiselämään ja matkustavansa pian ulkomaille saamaan takaisin terveytensä, eli lähde on ajoitettavissa vuoden 1919 loppupuoliskolle.

Hän kiittää Suomen kansaa luottamuksesta, ja kaitselmusta (Jumalaa/kohtaloa) siitä, että on saanut olla mukana voittamassa vaikeuksia (sivu 2). Mannerheim viittaa tällä itsenäistyneen Suomen (1917) kokemaan uhkaan joutua “punaisten” eli maata omistamattoman työväenluokan haltuun, ja siihen, että “valkoiset” voittivat sisällissodan. Hän pitää tätä luotettavana lähtökohtana itsenäistyneelle Suomelle, sillä pelkona oli, että “punaisten” voittaessa Suomi palaisi kommunististen oppien mukaisesti itäisen naapurinsa Neuvosto-Venäjän (myöhemmin Neuvostoliitto) syliin.

Mannerheim varoittaakin, että vapaussodan voitto ei ole lopullinen, eikä vaikeudella saavutettu itsenäisyys lujalla perustalla, koska on ratkaisemattomia ulkopoliittisia kysymyksiä sekä talouselämän ongelmia (sivu 2). Mannerheim varoittaa, että vaikka tulevaisuuden suhteen voidaan olla toiveikkaita, on bolševikkien (Neuvostoliiton johtavat kommunistit) sotilaallinen uhka läsnä, ja Suomen on herätettävä muiden suurvaltojen kiinnostus turvatakseen itsensä (sivu 3). Esimerkiksi Britannia, Yhdysvallat ja Japani olivat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden vasta toukokuussa 1919, kun ensimmäisten joukossa itsenäisyyden tunnustivat Neuvosto-Venäjä, Ranska, Ruotsi ja Saksa 4.1.1918. Neuvosto-Venäjän johtajien eli Leninin ja Stalinin tunnustuksen on historiallisesti tulkittu johtuneen siitä, että Neuvosto-Venäjällä oli käynnissä omat taistelut bolševikki-kommunistien ja heidän vastustajiensa välillä, ja he olettivat kommunistien eli “punaisten” voittavan Suomen sisällissodan, jolloin Suomi voisi ajautua takaisin Neuvosto-Venäjän (myöhemmin Neuvostoliitto) kontrolliin.

Mannerheim kertookin, että suomalaisten on oltava valmiina toimimaan kilpenä idän iskuja vastaan ja pidettävä yllä vapaussodan voittojen saavutuksia. Hän kuvailee, että vuosi sitten vihollisen kanssa liittoutuneilla kansalaisluokilla on kohtuuttomia vaatimuksia (sivu 3). Tässä Mannerheim juuri viittaa “punaisiin”, jotka saivat Neuvosto-Venäjän kommunisteilta tukea sisällissodassa.

Mannerheim kirjoittaa, ettei sisäistä uhkaa (eli kommunisteja) tule myönnytellä liikoja ja tehdä kompromisseja, jotta voitaisiin esittää tekevämme yhteistyötä vanhan vihollisen kanssa (sivu 4). Hänen mukaansa pitää muistaa sisällissodan “valkoiset” sankariuhrit, ja ymmärtää, että taistelu kahden maailmankatsomuksen (kapitalismi vs. kommunismi) käydään elämästä ja kuolemasta, ja bolševikkien (kommunistien) voitto johtaisi siihen, että suomalaiset saisivat kaivaa oman hautansa (sivu 4).

Mannerheim ei halua taipua massan uhkauksille ja on valmis luopumaan mieluummin hengestään (sivu 5). Oletettavaa on että massalla tarkoitettiin työväenluokkaa. Mannerheim kuitenkin puhuu myös oikeudenmukaisuudesta kaikille ja kunnioituksesta lakia kohtaan. Hänen mukaansa yhteiskunnan tulee korjata vääryyksiä eli tukea työväenluokan aseman parantamista aineellisesti ja kulttuurisesti sen verran kuin Suomen vaikea taloudellinen tilanne sen sallii (sivu 5).

Mannerheim katsoo, että kansan elämänkysymykset (eli Suomen itsenäisyys) ratkaistaan tahdonvoimaisten miesten isänmaanrakkaudella ja laittamalla pikkumaiset oman edun tavoittelut syrjään ja “yhdistymällä yhteiskuntaa säilyttävään puolueeseen” (sivu 5). Mannerheimin on sanottu olleen puolueisiin sitoutumaton.

Jos tarkastellaan vain sivuja 2-4, voisi sanoa Mannerheimin suhtautuvan varsin vihamielisesti sisällissodan vihollista, eli “punaisia” vastaan, sillä hän puhuu paljon niin sisäisestä uhasta kuin ulkoisestakin uhasta tarkoittaen “punaisia” tukenutta itänaapuria. Hän suhtautuu kielteisesti minkäänlaisiin myönnytyksiin kohtuuttomia vaatimuksia vastaan ja ajattelee kompromissien olevan ongelma. Kuitenkin viimeisellä sivulla 5 Mannerheim esittää, että yhteiskunnan on tehtävä sellaisia uudistuksia, jotka edistävät työväenluokan aineellista toimeentuloa ja kulttuurista kehittymistä. Verrattuna sisällissotaa edeltäneeseen tilanteeseen, nämä ehdotukset vaikuttavat kompromisseilta ja työväenluokan vaatimuksiin myöntymiseltä. Valikoimalla eri osia tästä Mannerheimin tekstistä voidaan siis antaa täysin erilainen kuva siitä, mitä Mannerheim ajatteli ja millainen ihminen hän oli.

Perinteisen historiakirjoituksen mukaan itsenäistymisen jälkeiset politiikat ja lakiuudistukset 20- ja 30-luvuilla toimivatkin lopulta työväenluokan eduksi ja paransivat sisällissodan haavat siten, että kun Neuvostoliitto lopulta hyökkäsi Suomeen vuonna 1939, ei Suomessa ollut paljon sen tukijoita, vaan köyhät ja rikkaat, työväki ja omistava luokka taistelivat yhtenäisenä rintamana itsenäisyyden puolesta ylipäällikkö Mannerheimin johtamana.

Taustatietoa: Lähde on Mannerheim-suvun kokoelmasta vuosilta 1843–1941 Gustaf Mannerheimin arkistosta vuosilta 1900–1941.